Meillä tehdään kaikenlaista!

Sä-passiivin takia ovat monet repineet itselleen pälvikaljua jo pidempään, mutta minua on alkanut viime aikoina huvittaa se, mitä kaikkea ”meillä” tehdään, erityisesti lapsi- ja koiraperheissä.

”Meillä on vihdoinkin opittu tekemään kakka pottaan eikä vaippoihin!”

”Meillä ryömitään nyt joka paikkaan.”

”Täällä me istutaan jo hienosti syöttötuolissa mutustamassa leivänmurusia.”

”Meillä syödään nykyään raakaa jauhelihaa ja kuivapapanoita.”

”Me opeteltiin eilen kierimistä ja istumista.”

Ihan koko perheen voimin ilmeisesti.

Joskus tuntuu, että yhdessä yksin on paljon pahempi kuin todella yksin. Jos tietäisi jo valmiiksi että päätökset ovat omalla vastuulla, niin ei ainakaan tarvitsisi pettyä siihen, ettei suju eikä etene. Tai siihen, että toivottu kannustus ja tuki kääntyykin ilkeilyksi ja jatkuvaksi piikittelyksi. Lähimpien ihmisten piikki uppoaa syvimmälle ja repii pahimmin. Ja kun pahoittaa mielensä, onkin marttyyri.

Kumpihan se sitten on pahempi: elämän ylä- vai alamäki? Molempia sitä on luvattu taapertaa, mutta entä jos vain kävisi puoliväliin makaamaan?

Elämän hauraus

Olin toista kertaa elämässäni vastasyntyneen hautajaisissa. Pienen arkun äärellä sitä tuntee totaalista voimattomuutta, epätoivoa, katkeruuttakin. Ei sen näin kuulu mennä.

”Oliko läheinenkin, tunsitko vainajan?” En tietenkään tuntenut, miten olisin voinut tuntea. Mutta olisin oppinut tuntemaan. Olisin halunnut oppia. Olisi kuulunut saada oppia. Tunsin kuitenkin pienenpienen osan siitä tuskasta, joka näkyi lapsen vanhempien silmistä, liikkeistä, olemuksesta. Tuskasta, joka ei koskaan kokonaan katoa.

Kuolema ei tullut yllätyksenä, mutta toiveikkuus oli suurempi. Kaikki mahdollinen tehtiin, parhaiden asiantuntijoiden toimesta. Ei se vain riittänyt. Siitä olen kuitenkin hyvilläni, että lapsi sai mahdollisuuden. Vaikka abortin tuska olisi koskettanut lähinnä vain vanhempia ja heilläkin toipuminen olisi tavallaan ollut helpompi, niin ilman mahdollisuuden antamista jäisi lopuksi ikää elämään suuri ja kirkuva JOS. Kun kuitenkin olisi ollut mahdollista, että lapsi selviää, leikataan ja toipuu. Sitä ei olisi voinut tietää, jos mahdollisuutta ei olisi annettu, eivätkä nuo ajatukset olisi ehkä ikinä antaneet rauhaa.

Maailma on epäreilu paikka.

Kesän alkamisen kunniaksi teimme ihmisenpoikasen kanssa retken Korkeasaareen. Eläintarhana se ei ole lähelläkään suosikkejani, ja muutenkin nykyään käymme mieluummin kotieläinpihalla, jossa pääsee rapsuttamaan ja syöttämään eläimiä. Koulujen päättäjäispäivä kuitenkin takasi siedettävän ihmismäärän, ja vaikka kaunis ilma tarkoittaa sitä että eläimet ovat laiskoja ja piilossa, niin päätimme kuitenkin lähteä.

Niinhän se sitten menikin, että kissaeläimet loistivat poissaolollaan. No se jo vuosia täytetyksi epäilemäni leijonantalja makasi samassa kohdassa ikkunan takana niin kuin aina, mutta esimerkiksi tiikeristä ei näkynyt hännäntupsuakaan. Kun saukkoaitaukselle mennessä havaintoina oli se yksi leijonanraato eikä lutra lutraakaan näkynyt, niin alkoi jo olla hienot fiilikset. Onneksi joku minikaivuri nähtiin, joten päivä oli sillä pelastettu.

Seuraavaksi suoritettiin "kerää koko sarja" -havaintoesitys turkkiaan vaihtavista, kohtalaisen kapisen näköisistä elikoista. Oli hirveä, vuohta ja kamelia. Vuohi oli jopa seisoma-asennossa, muut pötköttivät makuullaan.

Suoritettiin kierros kärmeksiä, lintuja ja apinoita ihmettelemässä. Puolijuoksulla meni, koska olin luvannut, että kierroksen jälkeen voidaan laittaa kolikko pyörimään hassuun lahjoitussammioon. No elukathan lakkasivat kiinnostamasta heti, ja oli vain kiire päästä kierros äkkiä läpi.

Sitten tulikin reissun surkein hetki. Ihmisenpoikanen oli minusta muutaman metrin päässä, ihan nätisti ja juoksematta, kun yhtäkkiä kuin tyhjästä kimppuun säntäsi raivohullu hanhi puolustamaan pesäänsä. Lapsi huutaa kauhuissaan ja juoksee hanhea karkuun kalliolle. Lintu onneksi lopettaa hyökkäyksensä kun saa lapsen ajettua riittävän kauas pesästään. Olin jo ihan varma että on vähintään silmät puhki tai reikä poskessa, niin pahalta tilanne näytti, mutta onneksi lintu oli antanut osumaa vain käsivarteen ja selkään. Itku oli iso ja tapahtunutta käytiin läpi moneen kertaan päivän aikana, ja varmasti tullaan käymään vielä monta kertaa uudelleen. Lapselle oltiin sanottu että lintuja ei saa hätyyttää eikä häiritä, ja tämä oli mennytkin hienosti perille. Nyt vaan ikävästi sattui niin, että pesää ei kallion kuopassa nähty eikä uroslintu ollut näkyvillä vartioimassa, vaan syöksyi piilosta paikalle. Todella harmillinen juttu, toivottavasti ei aiheuta isompaa pelkoa jatkossa.

Mutta leikkipaikalla sitten jo itkukin unohtui, kun pääsi keinumaan ja kieppumaan. Lauttamatkat olivat ensimmäiset, tähän saakka on kuljettu autolla ja kävelty siltaa pitkin saarelle. Kun vielä nähtiin jäänmurtajiakin, niin eihän reissu läpeensä epäonnistunut voinut olla :)

Puolen tunnin varoitusajalla siitä ilmoitettiin: toimitusjohtajan tiedotustilaisuus. Firman johto kulki vakavana käytävillä varmistamassa, että kaikki ovat kuulleet ja tulossa paikalle. Kahvipöydässä mietittiin mahdollisia vaihtoehtoja: lopetetaan, myydään tai vähennetään. Kukaan ei keksinyt yhtään positiivista vaihtoehtoa, ei niistä ilmoitettaisi näin.

Siirryttiin kokoustiloihin. Yli 200 ihmistä, ja nuppineulan putoamisen lattialle olisi kuullut. Täysi hiljaisuus, vaikka normaalisti olisi melkoinen puheensorina. Maailman pisimmät minuutit. Ja tulihan sieltä ne kaksi työelämän inhotuinta kirjainta. Märkänä rättinä päin naamaa, vähennystarve kolmasosa henkilöstöstä.

On joustettu, on tehty ylitöitä, on annettu kaikkemme. On toki ollut ongelmiakin, mutta tämän vuoden puolella on saatu käännettyä suunta taas huimaan nousuun. Ei sillä ollut mitään merkitystä. Moni arvasi että jonkinlaista tehostamista on tulossa, ja se on ihan tarpeenkin, mutta järkytyksenä tuli se, että tämä tehdään irtisanomisten kautta.

Seuraavina päivinä moni niistäkin, jotka yleensä tulevat vasta yhdeksän maissa, ilmestyivät työpaikalle jo reilusti ennen kahdeksaa. Ja kun lähdin vähän ennen viittä, moni vielä jäi työpisteelleen. Töissä sentään on kädet täynnä tekemistä, ei ole aikaa ahdistumiseen. Kotona on vaikeampaa, kun on aikaa ajatella asiaa ja miettiä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Pitäisikö siirtää katse muihin tulevaisuuden mahdollisuuksiin? Mitä jos tämä kuitenkin on se työ, jota haluan tehdä, jossa tiedän olevani hyvä ja jolle minulla on paljon annettavaa? Ja se työpaikka, jossa haluan työskennellä? Onko minun haluamisellani mitään merkitystä, joku muu ne päätökset kuitenkin tekee.

En tiedä mitä ajatella. Tunteet heittävät melkoista vuoristorataa, täysi emotionaalinen turbulenssi. Haluaisin vain tehdä työtä, josta tämän kokemuksen jälkeen tajuan entistäkin selvemmin nauttivani ja olevani ylpeä. Olisipa siitä ylpeä joku muukin.

En tiedä. Enkä tiedä haluanko tietääkään. Tuleepahan koettua tämäkin.

Ihmisillä on erilaisia hokemia. Mantroja, joita toistellaan ihan papukaijana tilanteissa, joissa haluaa sanoa jotain lohduttavaa tai kannustavaa tai yleensäkin nyt edes jotain. Osa on aika järjettömiäkin, mutta hyvä tarkoitus niissä kai silti on.

"Tiedän miltä sinusta tuntuu." - Ai miten niin tiedät? Mistäs sinä sen voisit tietää, jokainen kokee asiat eri tavalla. Erityisen kornia, kun tätä käytetään jonkun läheisen kuoltua. "Mummisi kuoli, otan osaa. Tiedän miltä susta tuntuu, multa kuoli koira viime kuussa, ja se oli mulle tosi tärkeä ja rakas."

"Jokainen on paras äiti lapselleen." - Ei hemmetissä ole, tai sitten jokainen lapsi ei suinkaan ole samassa asemassa tuonkaan suhteen. Miten joku pirihuoranarkkari voisi muka olla paras äiti lapselleen? No ehkä paras mitä sillä raukalla on (koska on ainoa), mutta ei todellakaan paras mahdollinen.

"Jokainen kyllä itse tietää mikä on hänelle/hänen lapselleen parasta." - Jaa miten niin tietää? Kyllä sitä ihmiset tekee melkoisen vääriä valintoja jopa niin, että luulevat toimivansa oikein.

"Jokaiselle annetaan vain sen verran mitä jaksaa kantaa." - Miksi osa sitten ei jaksa? Ja kuka antaa?

"Jokainen on omalla tavallaan kaunis." - Jokainen nyt vaan ei ole kaunis, millään tavalla.

"Mikä ei tapa, se vahvistaa." - Moni asia kyllä ennemminkin heikentää, ja vielä useampi asia ei vaikuta vahvuuteen millään tavalla.

"Se Oikea." - Jaa yksi ainoa oikea jossain päin tätä maailmankaikkeutta? Tai edes tätä Maapalloa? Pitää varmaan ehtiä tutustua kaikkiin, jotta voi sanoa noin. Helppo homma.

"Ikä on vain numeroita." - Ei takuulla ole pelkkiä numeroita, kyllä eletty ikä jotain muutakin kerryttää kuin numeroita. Tai no, onhan kengännumerokin vain numero, sama kai se onko jalassa koon 29 vai 39 kengät. Ja puhelinnumerokin on vain numero.

"Asioilla on tapana järjestyä." - Vaan mihin suuntaan?

"Päivääkään en vaihtaisi pois." - Mikset? Koetko jotain sadistista nautintoa esimerkiksi niistä päivistä, kun läheisesi kärsi kovia kipuja, kun tuntui pahalta? Vai päästäänkö tästä taas johonkin "Mikä ei tapa, se vahvistaa" -sanontaan?

"Olet vaan kateellinen." - Ehkä joissain tapauksissa esimerkiksi haukkuminen tai kritisointi johtuukin kateudesta, mutta ei nyt hyvänen aika sentään läheskään aina.

"Mustasukkaisuus on välittämistä." - No ei se kyllä ole, se on rajoittamista, epäluottamusta, omistushalua, menettämisen pelkoa, henkistä vallankäyttöä.

"Elä jokainen päivä kuin se olisi elämäsi viimeinen" - Jaa. Jos tietäisin jonkun päivän olevan elämäni viimeinen, niin olisi varmaan aika masentunut olo. No ei kai siinä, kaipa sillä tavalla olisi sitten hyvä elää jokainen päivänsä.

"Rakkaus voittaa kaikki esteet." - Ei rakkauskaan mihin tahansa taivu. Jos rakkaudestaan saa takaisin pelkkää halveksuntaa tai jopa väkivaltaa, niin eipä siinä paljon rakkaus auta tekemään elämästä tai parisuhteesta onnellista.

"Ei millään pahalla, mutta..." - Joo, ei varmastikaan. Ihan hyvällä vaan.

Kaivellaan pöytälaatikosta ensimmäinen, melkein ajankohtainen ajatelma. Eli tää vielä hetki sitten ollut kuumin puheenaihe, kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliittolain puolesta (näyttäisi muuten olevan tällä hetkellä 143 107 allekirjoitusta, hysteeristen alkupäivien tahti on siis laantunut, mutta kunnioitettava on määrä). Ja niin monesti käytetty kasvissyöntivertaus.

Oletetaan, että on työpaikkaruokala, josta saa hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Ensin tarjolla oli vain lihapatoja, joissa kaikki ainekset on laitettu sekaisin eikä erikseen pysty kaapimaan liha- ja kasvisosuutta. Se on se ruoka jonka saa, tai sitten voi olla ilman. Yksinkertaista ja selkeää.

Sitten alkoivat muutosten tuulet. Pitkän vääntämisen jälkeen päästään tilanteeseen, jossa liha ja lisuke ovat eri laareissa. Kasvissyöjät saavat syödä perunaa/riisiä/pastaa ja lisukesalaattia, jättäen lihan pois. Monen kasvissyöjän mielessä kuitenkin kaivertaa toive siitä, että jonain päivänä voisi olla liharuuan lisäksi mahdollisuus ottaa ihan tasavertainen, ravitseva kasvisateria.

Työpaikalla on sovittu, että jos samaa ideaa kannattaa 50 työntekijää, se otetaan toimikunnassa käsittelyyn. Aktiivisimmat alkavat markkinoida ideaansa siitä, että pääruokavaihtoehtona olisi myös lämmin kasvisruoka. Ruokalassa on erillinen sivulinjasto, jossa voitaisiin tarjoilla kasvisvaihtoehto. Jokainen saisi valita, ottaako ateriansa päälinjastosta, jossa on liharuoka, vai sivulinjastosta, jossa on kasvisruoka. Samalla kertaa ei saa ottaa molempia, mutta kumman tahansa saisi valita. Idea saa nopeasti yli 50 kannattajaa, mutta osaa ei kiinnosta, osa vastustaa. Ainakin seuraavia ihmistyyppejä löytyy, tunnistatko itsesi?

Vastustajat:

1. Raamatussa sanotaan, että eläimet on tehty ihmisille ruuaksi. Niin se on tarkoitettu. Arvomaailmani perustuu siihen.

2. Johan ne ovat saaneet oikeuden ottaa perunaa erikseen, eikö se nyt riitä? Ihan riittävän sama asia.

3. En halua, että minun tarvii erikseen ryhtyä tarkentamaan, että minun lounaani on liharuokaa. Ällöttävä ajatus, että enää ei voi ilman eri tarkennusta tietää ketkä on normaaleja ja ketkä jotain pupun ruuan pureskelijoita. Kotonaan tehkööt mitä haluavat. Jos tuollainen tulee, niin minä kyllä protestina alan syödä pelkkää lihaa ja jätän perunatkin ottamatta.

Ei kiinnosta:

1. Ihan sama, syön itse kuitenkin liharuokaa, niin ei kosketa minua Ja omille työkavereillekin maistuu liharuoka.

2. Johan ne sai tarvittavat 50 ääntä, ei tarvii enää lisää. Lisäksi en jaksa lukea, oli yli 2-sivuinen perustelu.

3. En halua periaatteesta laittaa nimeäni mihinkään adresseihin tai kannatuslistoihin. En ota kantaa, vähän niin kuin vaalisalaisuus.

Kannattajat:

1. Kasvissyöjänä (tai sekasyöjänä, joka saattaa valita yhtä hyvin myös kasvisaterian) on ihan luonnollista, että haluan samat oikeudet kuin sekasyöjätkin. Saman hinnan kuitenkin maksan, joten ei ole tasa-arvoista mikäli en saa yhtä ravitsevaa ja monipuolista ateriaa.

2. Olen sekasyöjä ja sellaisena pysyn, mutta eihän se minulta pois ole jos kasvissyöjillekin annetaan sama oikeus pääruokaan. Tasa-arvoisuus on hyvä juttu.

3. Jokainen, joka jättää idean allekirjoittamatta, on ällöttävä ja itsekäs paska. Allekirjoittamattomat ovat juuri niitä samoja, jotka kannattavat lasten pakkosyöttöä, saavat nautintoa kehitysmaiden nälänhädästä ja haluavat polkea naisten oikeuksia ja ovat rasisteja. Ja sellaisina tulen heitä käsittelemään tästä lähtien Kunhan nimilista tulee julkiseksi niin varmasti käyn läpi ja katson ketkä tutut sieltä puuttuu. Jokainen hyvä ihminen, kuten esimerkiksi minä, allekirjoittaa.

Piristeeksi vielä kuva viime vuodelta. Fiilis on kyllä tältä päivältä, kun ensimmäistä kertaa melkein viikkoon kömmin flunssan jäljiltä ulos. Olipa kirkasta, kevät tulee kovaa vauhtia.