Puolen tunnin varoitusajalla siitä ilmoitettiin: toimitusjohtajan tiedotustilaisuus. Firman johto kulki vakavana käytävillä varmistamassa, että kaikki ovat kuulleet ja tulossa paikalle. Kahvipöydässä mietittiin mahdollisia vaihtoehtoja: lopetetaan, myydään tai vähennetään. Kukaan ei keksinyt yhtään positiivista vaihtoehtoa, ei niistä ilmoitettaisi näin.

Siirryttiin kokoustiloihin. Yli 200 ihmistä, ja nuppineulan putoamisen lattialle olisi kuullut. Täysi hiljaisuus, vaikka normaalisti olisi melkoinen puheensorina. Maailman pisimmät minuutit. Ja tulihan sieltä ne kaksi työelämän inhotuinta kirjainta. Märkänä rättinä päin naamaa, vähennystarve kolmasosa henkilöstöstä.

On joustettu, on tehty ylitöitä, on annettu kaikkemme. On toki ollut ongelmiakin, mutta tämän vuoden puolella on saatu käännettyä suunta taas huimaan nousuun. Ei sillä ollut mitään merkitystä. Moni arvasi että jonkinlaista tehostamista on tulossa, ja se on ihan tarpeenkin, mutta järkytyksenä tuli se, että tämä tehdään irtisanomisten kautta.

Seuraavina päivinä moni niistäkin, jotka yleensä tulevat vasta yhdeksän maissa, ilmestyivät työpaikalle jo reilusti ennen kahdeksaa. Ja kun lähdin vähän ennen viittä, moni vielä jäi työpisteelleen. Töissä sentään on kädet täynnä tekemistä, ei ole aikaa ahdistumiseen. Kotona on vaikeampaa, kun on aikaa ajatella asiaa ja miettiä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Pitäisikö siirtää katse muihin tulevaisuuden mahdollisuuksiin? Mitä jos tämä kuitenkin on se työ, jota haluan tehdä, jossa tiedän olevani hyvä ja jolle minulla on paljon annettavaa? Ja se työpaikka, jossa haluan työskennellä? Onko minun haluamisellani mitään merkitystä, joku muu ne päätökset kuitenkin tekee.

En tiedä mitä ajatella. Tunteet heittävät melkoista vuoristorataa, täysi emotionaalinen turbulenssi. Haluaisin vain tehdä työtä, josta tämän kokemuksen jälkeen tajuan entistäkin selvemmin nauttivani ja olevani ylpeä. Olisipa siitä ylpeä joku muukin.

En tiedä. Enkä tiedä haluanko tietääkään. Tuleepahan koettua tämäkin.