Elämän hauraus

Olin toista kertaa elämässäni vastasyntyneen hautajaisissa. Pienen arkun äärellä sitä tuntee totaalista voimattomuutta, epätoivoa, katkeruuttakin. Ei sen näin kuulu mennä.

”Oliko läheinenkin, tunsitko vainajan?” En tietenkään tuntenut, miten olisin voinut tuntea. Mutta olisin oppinut tuntemaan. Olisin halunnut oppia. Olisi kuulunut saada oppia. Tunsin kuitenkin pienenpienen osan siitä tuskasta, joka näkyi lapsen vanhempien silmistä, liikkeistä, olemuksesta. Tuskasta, joka ei koskaan kokonaan katoa.

Kuolema ei tullut yllätyksenä, mutta toiveikkuus oli suurempi. Kaikki mahdollinen tehtiin, parhaiden asiantuntijoiden toimesta. Ei se vain riittänyt. Siitä olen kuitenkin hyvilläni, että lapsi sai mahdollisuuden. Vaikka abortin tuska olisi koskettanut lähinnä vain vanhempia ja heilläkin toipuminen olisi tavallaan ollut helpompi, niin ilman mahdollisuuden antamista jäisi lopuksi ikää elämään suuri ja kirkuva JOS. Kun kuitenkin olisi ollut mahdollista, että lapsi selviää, leikataan ja toipuu. Sitä ei olisi voinut tietää, jos mahdollisuutta ei olisi annettu, eivätkä nuo ajatukset olisi ehkä ikinä antaneet rauhaa.

Maailma on epäreilu paikka.

Kesän alkamisen kunniaksi teimme ihmisenpoikasen kanssa retken Korkeasaareen. Eläintarhana se ei ole lähelläkään suosikkejani, ja muutenkin nykyään käymme mieluummin kotieläinpihalla, jossa pääsee rapsuttamaan ja syöttämään eläimiä. Koulujen päättäjäispäivä kuitenkin takasi siedettävän ihmismäärän, ja vaikka kaunis ilma tarkoittaa sitä että eläimet ovat laiskoja ja piilossa, niin päätimme kuitenkin lähteä.

Niinhän se sitten menikin, että kissaeläimet loistivat poissaolollaan. No se jo vuosia täytetyksi epäilemäni leijonantalja makasi samassa kohdassa ikkunan takana niin kuin aina, mutta esimerkiksi tiikeristä ei näkynyt hännäntupsuakaan. Kun saukkoaitaukselle mennessä havaintoina oli se yksi leijonanraato eikä lutra lutraakaan näkynyt, niin alkoi jo olla hienot fiilikset. Onneksi joku minikaivuri nähtiin, joten päivä oli sillä pelastettu.

Seuraavaksi suoritettiin "kerää koko sarja" -havaintoesitys turkkiaan vaihtavista, kohtalaisen kapisen näköisistä elikoista. Oli hirveä, vuohta ja kamelia. Vuohi oli jopa seisoma-asennossa, muut pötköttivät makuullaan.

Suoritettiin kierros kärmeksiä, lintuja ja apinoita ihmettelemässä. Puolijuoksulla meni, koska olin luvannut, että kierroksen jälkeen voidaan laittaa kolikko pyörimään hassuun lahjoitussammioon. No elukathan lakkasivat kiinnostamasta heti, ja oli vain kiire päästä kierros äkkiä läpi.

Sitten tulikin reissun surkein hetki. Ihmisenpoikanen oli minusta muutaman metrin päässä, ihan nätisti ja juoksematta, kun yhtäkkiä kuin tyhjästä kimppuun säntäsi raivohullu hanhi puolustamaan pesäänsä. Lapsi huutaa kauhuissaan ja juoksee hanhea karkuun kalliolle. Lintu onneksi lopettaa hyökkäyksensä kun saa lapsen ajettua riittävän kauas pesästään. Olin jo ihan varma että on vähintään silmät puhki tai reikä poskessa, niin pahalta tilanne näytti, mutta onneksi lintu oli antanut osumaa vain käsivarteen ja selkään. Itku oli iso ja tapahtunutta käytiin läpi moneen kertaan päivän aikana, ja varmasti tullaan käymään vielä monta kertaa uudelleen. Lapselle oltiin sanottu että lintuja ei saa hätyyttää eikä häiritä, ja tämä oli mennytkin hienosti perille. Nyt vaan ikävästi sattui niin, että pesää ei kallion kuopassa nähty eikä uroslintu ollut näkyvillä vartioimassa, vaan syöksyi piilosta paikalle. Todella harmillinen juttu, toivottavasti ei aiheuta isompaa pelkoa jatkossa.

Mutta leikkipaikalla sitten jo itkukin unohtui, kun pääsi keinumaan ja kieppumaan. Lauttamatkat olivat ensimmäiset, tähän saakka on kuljettu autolla ja kävelty siltaa pitkin saarelle. Kun vielä nähtiin jäänmurtajiakin, niin eihän reissu läpeensä epäonnistunut voinut olla :)