Olin toista kertaa elämässäni
vastasyntyneen hautajaisissa. Pienen arkun äärellä sitä tuntee
totaalista voimattomuutta, epätoivoa, katkeruuttakin. Ei sen näin
kuulu mennä.
”Oliko läheinenkin, tunsitko
vainajan?” En tietenkään tuntenut, miten olisin voinut tuntea.
Mutta olisin oppinut tuntemaan. Olisin halunnut oppia. Olisi kuulunut
saada oppia. Tunsin kuitenkin pienenpienen osan siitä tuskasta, joka
näkyi lapsen vanhempien silmistä, liikkeistä, olemuksesta.
Tuskasta, joka ei koskaan kokonaan katoa.
Kuolema ei tullut yllätyksenä, mutta
toiveikkuus oli suurempi. Kaikki mahdollinen tehtiin, parhaiden
asiantuntijoiden toimesta. Ei se vain riittänyt. Siitä olen
kuitenkin hyvilläni, että lapsi sai mahdollisuuden. Vaikka abortin
tuska olisi koskettanut lähinnä vain vanhempia ja heilläkin
toipuminen olisi tavallaan ollut helpompi, niin ilman mahdollisuuden
antamista jäisi lopuksi ikää elämään suuri ja kirkuva JOS. Kun
kuitenkin olisi ollut mahdollista, että lapsi selviää, leikataan
ja toipuu. Sitä ei olisi voinut tietää, jos mahdollisuutta ei
olisi annettu, eivätkä nuo ajatukset olisi ehkä ikinä antaneet
rauhaa.
Maailma on epäreilu paikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti