Joskus tuntuu, että yhdessä yksin on paljon pahempi kuin todella yksin. Jos tietäisi jo valmiiksi että päätökset ovat omalla vastuulla, niin ei ainakaan tarvitsisi pettyä siihen, ettei suju eikä etene. Tai siihen, että toivottu kannustus ja tuki kääntyykin ilkeilyksi ja jatkuvaksi piikittelyksi. Lähimpien ihmisten piikki uppoaa syvimmälle ja repii pahimmin. Ja kun pahoittaa mielensä, onkin marttyyri.

Kumpihan se sitten on pahempi: elämän ylä- vai alamäki? Molempia sitä on luvattu taapertaa, mutta entä jos vain kävisi puoliväliin makaamaan?